Kalervo Ojutkangas - Pitkän linjan näppäilijä
Valokuvaaja Kalervo Ojutkangas tunnetaan syrjäseurujen ihmisten, maiseman ja luonnonilmiöiden ikuistajana.
Opiskeltuasi yliopistossa fysiikkaa, kemiaa ja matemaattisia aineita miten ajauduit valokuvauksen pariin?
Saatuani keväällä 1964 vastoin odotuksia matikassa iin kirjoitin syksyllä cum lauden. Kotiväkeni oli jo aiemmin syksyllä muuttanut Ouluun isän työn perässä ja sain yhdellä puhelinsoitolla yliopistosta matikan opiskelupaikan neljällä cum laudella. En siis tehnyt mitään rajua opiskelupäätöstä, vaan pikemminkin sain asua kotona tekemättä velkaa tai tarvitsematta muuta tukea. Opiskelun maltillisen aloittamisen lisäksi hakeuduin valokuvausta harrastavien seuraan sekä ylioppilaskunnassa, että Oulun kameraseurassa. Olin jo vuosi aikaisemmin ostanut kesätienesteillä Minolta A5 kameran kuvattuani sitä ennen kavereiden kameroilla, mm. Lubitelilla ja jollain saksalaisella 6x9 cm paljekameralla, jossa oli alkeellinen tähtäin ja arvausperiaatteella toimiva etäisyysasteikko. Vasta Minoltan kanssa ostin myös valotusmittarin.
Ennen Minoltan ostamista olin perehtynyt kirjaston kaikkiin kuvausoppaisiin, sekä alan liikkeiden julkaisemiin kameraluetteloihin. Helioksesta ostin Minoltan ja Sixtron-valotusmittarin. Lukion loppuaikoina luin paljon ulkomaisia valokuvalehtiä, joitakin myös vuositilaajana. Suosituimpia taisivat olla Modern Photography, Popular Photography, Foto Magazin sekä Foto ja Aktuell Fotografi.
Kaksi hiihtävää naista jalkakäytävällä. Pyöräilen heitä vastaan, ja näppään ajaessani kuvan.
Valokuvausopintojesi jälkeen kokeilit siipiäsi Hesarin kuvaajana, mutta se ei tuntunut omaltasi. Oliko 1971-1975 Kemiralla kuvatessasi paremmat kemiat?
Muuan tuttu tekniikan opiskelija oli Kemiralla osa-aikaisena kuvaajana ja ilmoitti minulle lopettavansa homman, kehottaen minua hakemaan kokopäiväiseksi. Olin juuri Hesarin Oulun toimituksen pestaamana keikkakuvaajana, kun vakituinen kuvaaja Unto Järvinen oli loukannut itsensä ja poissa pari kuukautta. Minut tunnettiin jo jonkin verran kuvaajana, koska lähetin ulkomaisiin näyttelyihin säännöllisesti sekä opiskelijakuvaajien, että kamerasuran kuvaajien kuvia, jotka menestyivät aika hyvin - mukana omianikin. Toimitin tuloksia Kalevan kulttuuritoimitukseen, joka julkaisi ne lehdessä, usein kuvan tai parin kera. Ehkä komein tulos oli Ylioppilaskunnan kamerakerhon menestys Singaporessa ylioppilaiden kansainvälisessä näyttelyssä. Me oululaiset opiskelijat saimme enemmän kunniakirjoja ja palkintoja kuin koko USA! Osasyy oli sekin, että me lähetimme sekä mustavalkoisia, että väridioja, mutta USA vain dioja. Ikävin piirre Hesarin hommassa oli, että pimiövaihe jäi usein pintapuoliseksi, kun seuraavana päivänä oli taas kuvauskeikka.
Menin Kemiran tutkimuslabran johtajan luo ilmoittamaan kiinnostuksestani kuvaajan hommaan. Hän sanoi, että tule sitten kun Hesarin homma päättyy. Pestini Kemiralla alkoi 2.6.1971. Edeltäjäni oli saanut juuri ennen lähtöään hyväksytyksi loistavan kamerahankinnan Rolleiflex SL 66:n 150 mm:n 80 mm:n ja 40 mm:n optiikoilla. Rungossa oli 50 mm:n loitto, ja kun normaalioptiikan käänsi takaperin, sillä sai hyviä kuvia vaikka parin sentin pituisesta syöpymästä jonkun pöntön sisäpinnalla. Onneksi niin ison pöntön, että mahduin kameran kanssa sen sisään.
Debyyttinäyttelysi oli 1972 Helsingissä Valokuvataiteen museossa, joka sijaitsi tuolloin Korkeavuorenkadulla. Millaisin kuvin? Tuliko sinusta sen myötä valokuvataiteilija?
Oleellista tehtaan kuvaajana oli, että minua kannustettiin harrastamaan kuvien tekoa vapaa-aikanani työpaikan pimiössä rajoituksetta. Työkäytössä oli talon puolesta vain 18x24 kokoista paperia hankittuani itse isommat. Sekoitin kaikki mv-kemiat itse. Niiden hinta arvioitiin niin vähäiseksi, että sain tehdä omatkin kuvani. Ajateltiin, että harrastaessani ammattitaitoni kehittyy talon hyötyessä siitä. Niinpä ryhdyin jo seuraavana kesänä tekemään näyttelyä valokuvataiteen museon näyttelytilaan kuvista rullapaperille n.80cm x100cm, jotka olin kuvannut siihen mennessä. Matematiikan opiskelu oli enää kaukainen muisto. En ole vielä tähän päiväänkään mennessä tottunut pitämään itseäni valokuvataiteilijana. Olen koko sanalle vähän allerginen. Valokuvaaja on havainnollinen, hyvä ja tarpeeksi fiini titteli. I.K.Inhan ohella Sakari Pälsi oli yksi innoittajistani. Hänkään ei ollut tärkeilijä puhuen mieluummin valokuvaurheilusta kuin -taiteesta. Pälsin tyyliin, olen vain tällainen näppäilijä minäkin, vaikka näppäiltäväkseni onkin iso kamera jalustalla.
Sait vuonna 1976 valokuvataiteen valtionpalkinnon. Oliko palkintosumma tuohon aikaan niin suuri, että siihen oli varaa koetella omia siipiään ilman työpaikan turvaamaa vakituista tuloa?
Ei toki. Vuoden 1988 alusta alkaen nautin 15-vuotista apurahaa, niin kutsuttua “elinkautista” aina vuoteen 2003 saakka. Apuraha kustannettiin tuolloin veronmaksajien rahojen sijaan veikkausvaroin, joten joidenkin tuntema kateus saajia kohtaan oli turhaa. Pohjois-Pohjanmaan keskusammattikouluun perustettiin valokuvalaboranttilinja, jonne minut valittiin. Oppilaat olivat ammattiin hakuetuvia18-vuotiaita mukavia nuoria, joille mitään kurin- tai järjestyksenpitoa ei tarvinnut. Seuraavana vuonna tehtävään valittiin titteliltään valokuvausteknikko. Sellaista on joskus käytetty armeijassa kenelläkään kun ei liene ollut muodollista pätevyyttä. Tällä välin oli vaimoni käsityönopettajan virka lakkautettu Sallassa ja hän sai uuden Raahesta.Tyttäremme Anu oli 6-vuotias. Päätin muuttaa Raaheen heidän luokseen asumaan. Siellä sain konepajateollisuudelta keikkoja, joissa oli hyötyä teollisuuskokemuksestani. Työllistyin siksikin aika hyvin. Keikkatuloilla pystyin vähitellen myös rahoittamaan merkittävän osan valokuvausharrastuksestani.
Anun kanssa viikonloppua viettämässä. Nurkassa on uusi leikkimökki, jonka toin Oulusta farmariautoon taiteltuna. Se oli sentin paksua aaltopahvia, teollisuuspesukoneen pakkaus, jonka sain ottaa mukaan työpaikalta kun kerroin sen uusiokäytöstä.
Millaisia määriä filmiä näppäillessä paloi? Kinoa vai suurempaa negaa? Entä diaa? Mitä ja miten pääosin tuolloin kuvasit, ennalta suunnitellen tai sattumalta?
Vaikka en ollut ihan vapaa taiteilija 70-luvulla, käytin mv-negaa 100-150 rullaa vuodessa vapaa-ajallani, eli keskimäärin n. 2-3 rullaa viikossa. Liikkuessani tilatulla keikalla esim kaivoksessa kuvaamassa laakalla kuljettimia konepajan esitettä varten, jäin usein lähiseudulle tutkimaan maisemia. Jos maisema oli kiinnostava, mutta valo ei, panin paikan merkille myöhempää tutkimista varten. Maiseman valaistus tai joku muu asia usein muuttui kuvauksen aikana, ruutuja tuli usein valotettua kymmenkunta tai useampiakin. Kunkin aiheen numeron lisäksi eri valotusversioilla oli oma kirjain. Laakamaisemiani käytettiin mainostoimistoissa ja kirjankustantamoissa, joista tuli tuloa. Ennalta suunniteltua oli pienviljelijöiden kuvaaminen Pohjois-Suomessa 70-luvun alusta alkaen.
Tällainen välinemäärä oli tarpeen, kun lähdettiin kuvaamaan teollisuuskohdetta tai maisemia rulla- ja laakafilmille. Laitteet vaikuttavat nykyajan näkökulmasta järeiltä, mutta olivat silloisiin tilanteisiin juuri sopivat. Raahe 1984.
Sinut tunnetaan syrjäseutujen asukkaiden kuvaajana, joista monien elämänmenoa olet seurannut jo pidemmän aikaa. Onko siten päässyt ikäänkuin paremmin iholle? Mikä syrjäseutujen ihmisten kuvaamisessa sinua kiehtoo?
Kun perhe asui Sallassa ja minä Oulussa Kemiran kuvaajana, ajelin joka toisena viikonloppuna Sallaan ja sunnuntaina takaisin vaihdellen vähän ajoreittiä. Lumet syrjäsudun talojen portailla ja piipun päällä kertoivat. että oli muutettu pois. Vuodesta 1969 vuoteen 1970 Sallan väkiluku laski yli 11000:sta alle kymmeneen tuhanteen, yli 10% Syynä oli lapsiperheiden muuttaminen Ruotsiin. Päätin hakeutua kuvaamaan niitä, jotka eivät olleet muuttaneet. Menin taloihin ennalta ilmoittamatta kumisaappaat jalassa. Siten saatoin lampsia emännän mukaan, jos hän lähti navetalle. Hienompikenkäisillä se ei ole tapana, joten mukaan lähtö paransi tilannettani. Ensi käynnillä kuvasin yleensä vain vähän, nekin lähinnä triviaaleja henkilökuvia, joita toin sitten tuliaisena palattuani.
On joulukuun neljäs. Olen käynyt talossa ensimmäisen kerran joku viikko aikaisemmin. Muistaakseni en silloin ottanut yhtään kuvaa. Nyt toista kertaa käydessäni ei tarvinnut enää esittäytyä. Saatoin heti aloittaa kuvaamisen. Isäntä pohdiskeli ääneen, että ”Siinon joku taika, kummalle kyljelle ruho tulee kääntää, että sisälmykset saa sujuvasti ulos”.
Mullikka oli pakko teurastaa, kun navetta kävi ahtaaksi. Oli nyljettykin ennen kuin tulin paikalle. Illan jo pimennyttyä minutkin kutsuttiin ruokapöytään. Pöydässä oli iso kattilallinen keitettyjä perunoita ja lihakastiketta, jossa sattumia riitti.
Emmi Ämmälä, pienviljelijä: ”Ota nyt kuva, kun oon täällä vuorella!”
Salla, Kallunki 1976
1970-luvulta lähtien lienee kertynyt jo melkoinen filmiarkisto? Onko skannaus jo aloitettu? Milloin siirryit digiin jättäen filmille kuvaamisen, vai kuvaatko yhä filmille?
Olen huomannut, että tein usein joitain aika triviaaleja kuvia kavereille tai sukulaisille, mutta muuten moni rulla jäi tutkimatta kunnolla. Olen viime vuosina pyrkinyt parsimaan asiaa tutkimalla luupilla rullan toisensa perään merkaten, mitä varteenotettavaa on löytynyt. On löytynyt, vaikka homma vaatii keskittymistä ja vain harvoin jaksaa enempää kuin pari tuntia kerrallaan. Kino- ja rullafilmit ovat varsin hyvin numerojärjestyksessä ja laakafilmitkin laatikoissa. Pimiöhommat lopetin n. 2000, skannauksen aloitin 2010-luvulla. Timo Ripatin kanssa on yhteistä projektia on ollut seitsemisen vuotta. Digillä olen kuvannut hiljakseen, samoin edelleen filmivehkeillä, enimmäkseen laakalla sekä itse rakentamallani rullaperällä, jolla saan 120-filmille 6x18 cm kokoisia Toyo Field 8x10 kameralla.
Olet jo pitkään koonnut tulevaa retrospektiivista näyttelyäsi. Joko näyttelypaikka on ratkennut?
Näyttelyprojekti on muuten hyvällä mallilla sen hakiessa kuitenkin vielä sijoituspaikkaansa. Hiukan yllätyksekseni Helsingin Valokuvataiteen museo ei ollut kiinnostunut töistäni, vaikka debytoin juuri siellä 1972?! Viimeksi lähetin esittäytymiseni Salon taidemuseoon. Saas nähdä. Ellei se, niin eiköhän joku muu paikka järjesty, kuten vaikkq Oulun Taidemuseo.
Olet kuvannut myös maailman äärissä aina Kiinassa saakka. Mikä sinut johdatti Hainanin maaseudulle ja Harbiniin kuvaamaan? Millaisia syrjäseudun ihmiset olivat siellä?
Kävin Hainanilla viimeksi neljätoista vuotta sitten. Siitä ei kehittynyt läheistä projektia, vaikka Kylässä-teeman kaltainen idea oli mielessä. Kun kävimme paikoissa monta kertaa, ihmisten ujous lieveni ja heitä oli helpompi kuvata. Kattavimmin kuvia lienee Kirmo Vilénillä, joka on käynyt siellä useammin kuin muut. Ensimmäisen matkani Kiinaan tein 1999 Harbiniin paluumatkalla Vladivostokista.
Olin parin matkatoverini kanssa tullut edellisenä päivänä Venäjän rajalta Vladivostokin suunnalta Harbiniin uudehkolla Volvon bussilla, jossa istuminen oli vähän hankalaa kun penkit olivat eurooppalaisen kannalta aika lähekkäin. Seuraavana yönä menimme yöjunalla Ulan Uden suuntaan.
Rannalla koiraa kävelyttänyt pitkä mies, soutuvene ja suurkaupunki olivat minusta oiva näppäilyn paikka.
Millainen on paras valokuva, mustavalkofilmiltä vedostettu harmaasävykuva vaio digitiedostosta muunnettu mustavalkoversio vedostettuna museokelpoiselle paperille? Vaiko onko sen niinkään väliä? Eikö se mitä kuva viestii ja miltä kuva näyttää ole tärkeintä? Onko manipuloitu kuva valokuva lainkaan?
Mustavalkoinen kiiltävälle Broviralle tehty pimiökuva on aikalailla kiho. Mattapaperille ei saa hyvää kuvaa pimiössä. Ripatin kanssa olemme saaneet hyviä tulosteita mattamatskulle. Sillä tiellä ollaan edelleen. Hyvästä pimiövedoksesta oli vaikea tehdä suurempaa samansävyisenä. Digistä se onnistuu varsin hyvin, eikä ole niin kallistakaan. Mustavalkoisen tekeminen digitiedostosta ei ole minulle tuttua. Manipuloitu kuva on manipuloitu kuva! Sen pohtiminen ei minua paljon kiinnosta. Jo ennen digiaikaa olin sitä mieltä, että maailmankaikkeuden huonoin valokuva ei ole mustavalkoinen, koska siinä ainakaan värit eivät ole pielessä. Sekin on tulostamisessa kivaa, ettei tarvitse sammutella valoja eikä haistella litkuja.
Tutustuin Emmaan ympäristöaktivistiipiireissä metsäretkillä Pohjois-Suomessa. Hän oli vuosia töissä Englannissa yliopistossa, biologina, ja muuttanut takaisin Suomeen. Ainoa jutun digikuva, kaikki muut olen ikuistanut filmille.
Helsinki 2015.
Miksi juuri nämä kuvat valikoituivat mielikuvinasi?
Valikoidut kuvat ovat hyvin pieni osa satojen kuvien retrospektiivia kuvaajauraltani ja elämästäni. Olisi ollut äärimmäisen vaikeaa, miltei mahdotonta valita yhtä tai kahta minulle mieluisinta kuvaa tuhansien joukosta. Kuvavalintani liittyvät olennaisesti myös haastattelun kerrontaa täydentäen ja sitä elävöittäen.
KALERVO OJUTKANGAS
Ikuistin Kalervo Ojutkankaan Hietsun Paviljongin työhuoneellani lokakuussa kengurunnahkainen mielihattu päässään. Käsissään Ojutkankaalla on yksi Timo Ripatin kanssa tulostetuista lukuisista näyttelyvedoksista, omakuva vuodelta 1985. Se syntyi kuuluisan yhdysvaltalaiskuvaajan Judy Daterin antamana kurssitehtävänä ikuistettuna Linhof Tecnika 4 x 5” kameralla Porkkalassa tuttua kalliota vasten. Ojutkangas kuvattiin Hietsun studioon lankeavassa päivänvalossa taustanaan Afrikassa ikuistamani orvoksi jäänyt gepardi. Canon EOS R7 + Laowa Argus 33mm f/0.95 CF APO, 1/125s. f/0.95, ISO 100.
Kuvat ja teksti: Juha Laitalainen
Intensiivisessä sarjassaan Mielikuvia valokuvaaja ja toimittaja Juha Laitalainen kuvaa ja esittelee suomalaisia valokuvaajia heidän rakkaimpine kuvineen.