Joonas Brandt - Se jokin kuvissa on
"Nykyään eletään yhä enemmän maailmassa, jossa kaikella on hinta, mutta millään ei ole arvoa."
Valokuvaaja Joonas Brandt on pitkän linjan kuvajournalisti ja dokumentaristi, jonka kameranjälki erottuu.
Kuvasi puhuttelevat? Millainen on kuvaajataustasi?
Olen itseoppinut valokuvaaja. Harrastukseni muuttui ammatiksi 2000-luvun alussa. Valokuvaus vei valtaosan vapaa-ajastani 1990-luvun lopussa, jolloin liityin myös Järvenpään kameraseuraan suurimpana syynä heidän pimiönsä, jossa tulikin vietettyä paljon aikaa. Vietin kirjastossa tuntikausia opiskellen alan kirjallisuutta ja lehtiä internetin olllessa tuolloin vielä alkuvaiheessa. Kuvaamaan opin kuvaamalla - käytännössä kokeillen, erehtyen ja onnistuen.
Suorittaessani YO-tutkintoa, rahoitin kalliit kalustohankinnat ja kuvauksien kustannukset kuten filmit tekemällä töitä asfalttityöntekijänä ja kuorma-auton kuljettajana. Vuosituhannen taitteessa aloin saada yhä enemmän kuvaustoimeksiantoja. Perustin oman yritykseni vuonna 2002. Rakensin portfolion tarjoten sitä eri tahoille nuoruuden itsevarmuudella. Se avasi ovet muun muassa A-lehdille, jonka julkaisuille työskentelin freenä ja kesäkuvaajana 2003–2005. Lisäksi tein erilaisia freelancetöitä mm. Helsingin Sanomille. Tosin yhteistyöhön pääseminen vaati useita yhteydenottoja, mutta lopulta sinnikkyyteni palkittiin.
Vaikka harkitsin alan opiskelua Taideteollisessa korkeakoulussa ja Lahden muotoiluinstituutissa, työt veivät mukanaan, enkä lopulta ehtinyt opiskelemaan alaa.
Vuonna 2005 minulle tarjottiin vakituinen paikka A-lehtien kuvatoimituksessa, jossa työskentelin vuosia ennen paluuta freelanceriksi vuonna 2011.
Valokuvaus on aina ollut minulle ennen kaikkea intohimo. Vaikka ala on epävarma, suhdanneherkkä ja kilpailu on kovaa, olen vieläkin kuvioissa – rakkaudesta lajiin.
Miten näkemyksellisesti omintakeinen ja kuvatulvasta edukseen erottuva tyylisi on kehittynyt?
Kuvaustyylini on useiden tekijöiden summa. Työtapaani voi kuvailla ennen kaikkea intuitiiviseksi, erityisesti valtaosan toimeksiannoistani muodostavista henkilökuvissa. Vältän liikaa suunnittelua. Kuvani syntyvät hetkessä, kohtaamisen, vallitsevien olosuhteiden ja ihmisten välisen dynamiikan tuloksena. Spontaani lähestymistapa antaa tilaa aitoudelle ja yllättäville elementeille.
Saan inspiraatiota laajalti taiteesta – kirjallisuudesta elokuviin ja kuvataiteista teatteriin. Lapsuudesta asti kuvataide on ollut minulle tärkeä innoituksen lähde. Kasvoin kuvataiteen ympäröimänä viettäen pitkiä aikoja isoisäni ateljeessa seuraten hänen työskentelyään. Hänen ohella myös muut alueen taiteilijat avasivat ovensa uteliaalle pojalle luoden minulle jo varhain yhteyden visuaaliseen ilmaisuun. Varhaiset kokemukseni ovat vaikuttaneet tapaani katsoa maailmaa.
Taustani yhdistettynä intuitiiviseen työskentelyyn ja hetkessä elämiseen, vaikuttaa tapaani kuvata auttaen myös töitäni erottumaan valtavasta kuvatulvasta. Kuvaaminen on yhtä paljon tunnetta kuin tekniikkaa - tarina, joka syntyy jokaisessa otoksessa.
Teit töitä pitkään A-lehtien kuvatoimituksessa, mutta eniten toimit freelancerina. Vallitseeko siten paremmin toteuttamisen vapaus kuin kuukausipalkkaisena lehtikuvaajana?
Freelancerin vapauteen liittyy myös toimeentulon epävarmuus. Esimerkkinä koronapandemia – monille freetyöläisille itseni mukaanlukien se merkitsi haastavia aikoja. Pienet apurahat auttoivat selviytymään vaikeimmista kuukausista.
Urani aikana on ollut pitkiäkin jaksoja ilman toimeksiantoja – joskus parikin kuukautta ilman palkkatyötä. Se on tehnyt epävarmuuden sietokyvystä olennaisen osan freelancerin työelämää. Toisaalta vapaus valita suo mahdollisuuden tehdä juuri aidosti kiinnostavia projekteja sikäli kun se on taloudellisesti mahdollista. Tällainen autonomian ja intohimon yhdistelmä on freelance-työn parhaita puolia.
Lehtikuvaajille yhä harvinaisemmaksi käyneessä palkkatyössä on kiistattomia etuja: säännöllinen palkka, työtilat ja -kalusto, työterveyshuolto sekä lomat tarjoavat turvaa ja ennustettavuutta. Samalla se vaatii sitoutumista työnantajan linjauksiin ja odotuksiin – palkan saa työstä, jota sen maksaja sinulta vaatii. Molemmissa työtavoissa on omat vahvuutensa ja haasteensa, mutta itselleni vapaus on lopulta painanut vaakakupissa enemmän.
Asiakkaina sinulla on ollut vuosien myötä useita eri lehtiä ja mediataloja, organisaatioita ja yhteisöjä niin koti-kuin ulkomaillakin. Mikä kuvauskeikka on urallasi ollut tähän saakka merkityksellisin?
En osaa nimetä yhtä merkityksellisintä kuvauskeikkaa, sillä monet ovat jääneet mieleen omalla tavallaan. Olen saanut kohdata niin kriisien runtelemia ihmiskohtaloita kuin matkustaa eri maailmankolkkiin kuvaamaan mitä eksoottisimpia aiheita. Useat näistä kokemuksista ovat olleet erityislaatuisia. Onnekseni olen saanut työskennellä ajanjaksona, jolloin medialla oli resursseja ja halua panostaa pitkällisiin, kunnianhimoisiin tarinoihin ilman kiirettä tai uutiskilpailun asettamia paineita. Nuo ajat mahdollistivat syvällisen työskentelyn niin kotimaassa kuin ulkomailla. Nykyään eletään yhä enemmän maailmassa, jossa kaikella on hinta, mutta millään ei ole arvoa.
Nostaisin yhtenä erityisenä kokemuksena esiin Ateenan Euroviisut 2006. Olin Juha Itkosen kanssa reportaasikeikalla seuraamassa Lordin matkaa kohti voittoa. Kokemus oli absurdiudessaan unohtumaton. Saimme onnekkaan sattuman kautta tilaisuuden seurata bändin viikkoa läheltä: lähes 40 asteen helteessä, yhtye kaikissa maskeissaan ja asuissaan pyörimässä ympäri Ateenaa. Ja sitten se huipentuma: Suomi Euroviisujen voittaja! Se hetki, tuo viikko, oli ainutlaatuinen yhdistelmä hikeä, huumoria, draamaa ja lopulta suomalaista historiaa. Sellaisia kokemuksia ei unohda.
Joku yleisöstä tarjoaa Mr. Lordille tulta voitonjuhlissa
Bändi poseeraa hotellin allasosastolla, auringonottaja ihmettelee tilannetta.
Kuvissasi on vahva oma tyyli. Henkilökuvasi koskettavat valomaailmoineen. Tuotko valon kuviisi vai onko se vallitsevaa? Kenet tahtoisit ikuistaa?
Minimaalisuus on minulle luonteva tapa lähestyä kuvia. Useimmiten kuvaan jopa hyvin niukassa vallitsevassa valossa. Ajattelen kaiken valokuvaamisen olevan pohjimmiltaan valon rakentamista – sen hyödyntämistä, mitä on tarjolla, ja tarvittaessa valon lisäämistä kuin mausteita keittoon: sopivasti ja harkiten. Jokainen tilanne on aina hieman erilainen aiheen ja olosuhteiden määritellessä, millainen valomaailma kuvaan syntyy – myös sattumalle on syytä pitää ovi auki.
Toisinaan toimeksiannoissa suuret, huolellisesti rakennetut valaisut ovat välttämättömiä – esimerkiksi studiossa työskentelyä vaativissa projekteissa tai aiheissa, jotka suorastaan vaativat näyttävää valon käyttöä. Silloinkin tavoittelen malttia ja hallittua yksinkertaisuutta. Samalla on silti tärkeää välillä rikkoa rutiineja ja haastaa oma tapaa ajatella ja kuvata. Minulla ei ole varsinaista toivetteni kuvauskohdetta. Donald Trump voisi ehkä olla mielenkiintoinen, jos saisin vapaat kädet toteutukseen.
Mustavalkoinen vai väri? Kuvaatko diginä mustavalkoista vai muunnatko väristä?
Sekä väri että mustavalkoinen kuva ovat minulle yhtä arvokkaita. Kumpi sopii paremmin, riippuu aiheesta ja tunnelmasta. Mustavalkoinen toimii usein hyvin halutessa korostaa valoa, varjoja ja muotoja ilman värien tuomaa hälyä. Suurimman osan työstäni teen asiakkaiden toiveesta kuitenkin värillisenä. Toisinaan tilaustyöt on mahdollista toteuttaa mustavalkoisenakin.
Teen päätöksen kuvan värimaailmasta aina etukäteen. Koska kuvaan pääasiassa diginä, originaali on yleensä väri. Valitessani mustavalkoisen, ajattelen kuvan alusta alkaen värittömänä. Hyödyllinen tekniikka on säätää kameran näyttö vain esikatseluun mustavalkoisena sen auttaen keskittymään paremmin olennaiseen itse kuvaushetkellä.
Taltioidessa RAW-muodossa kuvassa on kaikki data tallessa editointia varten. Tilaustöinä tekemissäni filmikuvauksessa valinnan mustavalkoisen ja värifilmin välillä teen ennen kuvausta, ja sillä mennään loppuun asti. Värifilmin voi toki halutessaan muuntaa jälkikäteen mustavalkoiseksi, mutta toisinpäin paluuta ei ole. Filmityöskentelyssä, etenkin keskikoon kalustolla, korostuu harkinta ja suunnitelmallisuus, mikä tuo oman viehätyksensä prosessiin.
Sinut on palkittu usein, Vuoden nuori lehtikuvaaja sekä Vuoden aikakauslehtikuvaaja (2005), heti seuraavana vuonna kuvasi oli yleisön suosikki Vuoden lehtikuvaksi. Tuon meriitin saavutit 2018. Onko palkitseminen tärkeää ja tuoko se lisää keikkoja?
Valokuvausala on pieni palkitsemisten tuodessa näkyvyyttä. Esimerkiksi Vuoden lehtikuva on brändi, jonka tuntevat monet myös skenen ulkopuolella. Tässä mielessä palkinnot ovat tärkeitä – ne tuovat esiin työtämme.
On myönnettävä, että palkinnon saaminen tuntuu henkilökohtaisestikin hyvältä. Se on eräänlainen vahvistus ja tunnustus siitä, että joku muukin ovat nähneet työsi arvokkaana ja laadukkaana.
Palkinto voi toimia freelancerille eräänlaisena käyntikorttina/mainoksena erittäin kilpailulla alalla. Se voi herättää kiinnostusta etenkin sellaisten asiakkaiden keskuudessa, jotka eivät ole tiiviisti kiinni alassa ja sen toimijoissa. Sen sijaan kokeneet työn tilaajat tietävät yleensä jo valmiiksi, keneltä kannattaa työ tilata, ilman palkintojen tuomaa nostetta. Palkitsemisen vaikutusta töiden määrään on siis vaikea arvioida.
Olen saanut myös kunnian toimia itse palkintoja valitsevassa tuomaristossa, jossa valintaprosessit tehdään huolellisesti ja aidosti aihetta pohdiskellen; palkinnonsaajia valittaessa työ ja sen merkitys käydään tarkasti läpi. Palkinnot ovat arvokkaita koko alalle, eivät vain yksittäisille kuvaajille.
Yhä varsin sykähdyttävä Sakara Tour konserttikirtuetaltiointisi vuodelta 2006 palkittiin tuolloin Vuoden kotimaisena reportaasina. Mikä on menestyvän reportaasin tae?
Sakara Tour -kiertueen taltiointi oli klassinen seurantareportaasi, jossa pyrkimyksenä oli realistisuus ja luonnollisuus. Siinä kuvaaja toimii tarkkailijana, pyrkien häivyttämään oman läsnäolonsa niin hyvin kuin mahdollista. On kuitenkin tärkeää tiedostaa, että tekijän häivyttäminen on aina vain pyrkimys – kuvaajan läsnäolo vaikuttaa väistämättä aina jollain tavalla tilanteisiin ja kuvattaviin.
Menestyvän reportaasin ydintä on vahva ja merkityksellinen tarina, joka kerrotaan visuaalisesti vangitsevalla tavalla. Se on tarinankerrontaa, jossa kuvilla on kyky tarjota syvyyttä, kontekstia ja tunteita, jotka auttavat katsojaa ymmärtämään tilannetta tai tapahtumia syvemmin. Hyvässä reportaasissa (klassisessa mielessä) kuvat eivät vain kerro mitä on tapahtunut tai tapahtuu, vaan myös miksi ja miten – ne kutsuvat katsojan sisään tarinaan.
Reportaasityyppejä on kuitenkin niin monia, eikä menestyvän reportaasin reseptiä voi tiivistää yhteen määritelmään. Jokainen projekti vaatii omanlaisensa lähestymistavan, joka kunnioittaa aihetta ja sen vaatimuksia. Olennaisinta on olla avoin ja tarkkaavainen, ei vain kuvaushetkellä, vaan myös niiden välissä. Ole valppaana – myös silloin, kun et kuvaa.
Toivoisin, että suuremmat mediat uskaltaisivat jälleen panostaa laajoihin reportaaseihin, joissa visuaalisuus on keskeisessä roolissa. Nykyisessä nopeassa uutiskierron ja resurssipulan vaivaamassa maailmassa tämä saattaa olla toiveajattelua, mutta uskon silti, että laajoja, syvällisiä tarinoita tarvitaan edelleen.
Moshpit pyörii Staminan keikalla.
Perustuuko paras journalistinen lehtikuva puhtaaseen sattumaan vai voiko sitä ennakoida tai siihen johdatella? Entä reportaasi?
Hyvä journalistinen lehtikuva ei yleensä synny pelkästä sattumasta, vaikka sattumalla voikin olla merkittävä roolinsa. Usein kuvaa voi – ja pitääkin – ennakoida. Itselläni on kuvaustilanteissa usein tunne, että "kohta tapahtuu jotain kuvaamisen arvoista" ja useimmiten tämä tunne osoittautuu oikeaksi. Tämä perustuu ympäristön herkkään havainnointiin ja ihmisten käytöksen tarkkailuun. Aistien ollessa valppaina, tilanteet ja ihmiset tarjoavat vihjeitä tulevasta – se on eräänlaista psykologista lukutaitoa. Myös kokemus opettaa ennakoimaan.
Hyvät journalistiset kuvat syntyvät yhdistelmästä ennakointia, tarkkaavaisuutta ja taitoa reagoida nopeasti. Sattumalla on myös osansa prosessissa. Sattumalta ne ikimuistoisimmat hetket tuntuvat usein tallentuvan samoille kuvaajille heidän ollessa läsnä tilanteissa herkkinä tarttumaan hetkeen. Sattumaako?
Reportaasissa työhön käytetyllä ajalla on suurempi merkitys, koska tarkoituksena on rakentaa laajempi tarinallinen kaari. Silti sama intuitio ja hetkessä elämisen taito ovat ratkaisevia elementtejä – usein tärkeimmät kuvat syntyvät juuri silloin, kun niitä ei suunnitellusti odoteta. Parhaat kuvat ja reportaasit ovat lopulta yhdistelmä huolellista valmistautumista, ympäristön tarkkailua ja kykyä tunnistaa ainutlaatuiset hetket.
Myös kuvareportaasin julkaisuformaatti vaikuttaa paljon sen vastaanottamiseen. Laadukkaaseen painotuotteeseen hyvin mietittynä ja taitettuna toteutettu kokonaisuus on usein paljon vaikuttavampi kuin esim. median verkkosivujen laariin kaadettu tai sosiaaliseen median kuvatulvaan hukkuva kokonaisuus.
Mielikuvani
Miksi juuri tämä vahva henkilökuva on mielikuvasi? Miten se syntyi?
Kyseessä on tilaustyö 2022 Ville Valolle: Promootiokuva VV - Neon Noir -albumin julkaisun yhteyteen, joka päätyi lopulta levyn kanneksi.
Käytin pitkää, muistaakseni 4 s. valotusaikaa. Sen aikana maalasin ilmaan V-kirjaimen led-valolla. Se paitsi valaisi kuvan niin myös heijastui Villen silmistä muodostaen artistin taiteilijanimen VV. Kuvasin Mamiya RZ67 keskikoon kameralla mustavalkofilmille. Se toi prosessiin oman mausteensa.
Idea kuvaan syntyi kävellessäni metsässä. Artisti uskalsi hyväksyä ajatuksen, vaikka lopputuloksesta ei ollut mitään varmuutta.
Valitsin tämän kuvan koettuani sen olleen pitkästä aikaa tilaustyö, johon olen itsekin tyytyväinen.
JOONAS BRANDT
Ikuistin valokuvaaja Joonas Brandtin ensin hänen suosikkikuvausmiljöössään Suvilahdessa, joka on myös hänen studionsa kotipaikka. Brandt itse käyttää Suvilahden entisen teollisuusalueen rakennuksia ja varjoisia kujia kuvaustaustoinaan, kuten myös kaasukelloa, jonka pyöreisiin kiehtoviin muotoihin inspiroiduin itsekin oitis. Niinpä ikuistin Joonaksen nojaamassa umpinaisen kaasukellon pyöreää seinustaa vasten matalalta kohteeseen paistavan joulukuun auringon valossa avoimen ympyrärakennuksen tarjotessa oivan taustoituksen geometrisine muotoineen, lumirippeineen, valoineen ja varjoineen.
Canon EOS R7 + Laowa Argus 33mm f/0.95 (50mm kinovastaavuus), 1/2500s., f/0.95. ISO100.
Toisen kuvan ikuistin haastattelun yhtyedessä Brandtin kuvaustudion valkoista seinää vasten pelkällä ikkunasta lankeavalla auringonsäteiden valolla kohdetta maalaten ja kohteen suhteessa varjoihin sijoittaen ilman valorakentelua. Canon EOS R7 + Laowa Argus 33mm f/0.95 (50mm kinovastaavuus), 1/320s., f/0.95. ISO100.
JOONAKSEN KALUSTO
Kuvat ja teksti: Juha Laitalainen
Intensiivisessä sarjassaan Mielikuvia valokuvaaja ja toimittaja Juha Laitalainen kuvaa ja esittelee suomalaisia valokuvaajia heidän rakkaimpine kuvineen.